keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Reissunjälkeinen masennus

No ei vaiteskaa! Luulitte jo. Nii luulin kyl mäkin.

Kotiinpaluu on sujunut hyvin. Alussa tuntui epätodelliselta, ei sen suhteen että oon nyt kotona helvetti sentään, vaan luulin etten oo ikinä missään ollutkaan. Valokuvat, arvet ja siskokin vakuutteli että tosiaan olin kahdeksan ja puoli kuukautta reissussa. 256 päivää poissa Suomesta. 30 eri osoitetta kolmessa eri valtiossa. 

Siat pellossa @ R&V
Tammikuu 2013

Reissuun lähtiessä suunnitelmia oli nolla, ja paniikki sata. Mut hyvähän siitä tuli, just noin. Elämässä yleensäkin luotan siihen että palaset kyllä loksahtelee paikalleen ihan niinkun universumi parhaaksi näkee.

Kun viettää yön yksin sairaalassa, on rahattomana vieraassa maassa ja hyppää vieraan auton kyytiin tavoitteena päästä toiselle puolen maata, voi sitten myöhemmin pulmatilanteessa mietiskellä että on sitä ennenkin selvitty ja vielä suunnilleen hengissä.

Lounastauko jossain Wellingtonin ja Taupon välissä
Toukokuu 2013

Eniten onnellinen oon ihmisistä jotka reissun aikana elämään asteli. Sain valtavan määrän ystäviä, kavereita, ihastuksia ja vihastuksia. Jotkut sai tajuamaan että ihminen on samanlainen ihan joka maailmankolkassa, ja jotkut todisti että olemassa on aivan helvetin hullua porukkaa. Mut se on ihan jees.

Ensimmäinen taival Rosemere-kotiin. Darrassa.
Joulukuu 2012

12 päivää Suomessa on ollut hyviä. Muodostettuani yhteyden uudelleen perheen ja vanhojen ystävien kanssa Keski-Suomessa, muutin takaisin Helsinkiin ettimään töitä. Reissusta olin lähettäny arviolta 50 työhakemusta, ja kaksi päivää kaupunkiin ilmestymisen jälkeen mulla oli töitä! Onni oli myös reilille lähtenyt kaveri joka tarjosi kämppäänsä hetkeksi lainaan kun enhän mä esim. sänkyä omista, mikä toki on aika oleellinen vaikka kimppakämppään olisin päässyt juhannuksen jälkeen muuttamaan.

@ San Francisco
Kesäkuu 2013


Etukäteen ehdin pelätä, että Suomeen palattuani olo olis kun kalalla joka merestä akvaarioon nakataan. Ahdistais, en tietäis miten päin olla ja kenen kanssa. Tää on kuitenkin ollut yllättävän kivutonta - saattaa olla että koska muuttokuorma Helsinkiin mahtui matkalaukkuun ja rinkkaan, kokemus mahdollisuuksista ja elämän keveydestä ei ole täysin tukahdutettuna. Nään tässä kesässä potentiaalia.

Nyt kiitän ja kumarran, sanon että jos reissuun lähtö epäilyttää niin vakuutan siellä olevan paljon yksinkertaisempiakin ihmisiä jotka pärjää ihan hyvin ja sitten poistun takavasemmalle. Moi.

Ensikosketus Suomeen juhannusyönä, takana 10 000 kilometriä vuorokauden sisällä.
Kesäkuu 2013

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Califonia

Olen unohtanut kirjotella postikortteja, anteeksi. Syyt on hyvät: kaksi viikkoa Kaliforniassa ylitti  odotukset, ja no, olen nyt takaisin kotona. Seikka mitä puran joku toinen kerta, nyt mainintaa Losin ja San Franin seikkailuista.

Kalifornia alkoi LA Pridellä. Viikonlopun aikaan mut adoptoitiin useaan sateenkaariperheeseen, olin jatkoilla överirikkaan muijan huvilassa ja join vadelman makuista olutta. Los Angeles on vaihteleva, tasainen, rikas ja köyhä. Ihan jokainen sieltä löytää oman mestansa. Pidin majaa kahdessa paikassa: West Hollywoodissa ja Venice Beachilla. Yhteensä kuusi päivää Losissa viettäneenä en kovin vakuuttunut paikan mentaliteetista ole - miksi kutsua itseään kaupungiksi jos alueiden välillä on tunnin verran pelkkää viisitoistakaistaista moottoritietä.

Viime viikon tiistaina köröteltiin bussilla 8 tuntia pohjoisemmaksi San Franciscoon joka vei sydämen, kielen ja mielen mennessään. Kaunis kaupunki uniikkeine kaupunginosineen jotka julistaa kilpaa kaikenkirjavan rakkauden nimeen. Pyöräiltiin kaksi päivää ristiinsä ja paloin ensimmäistä kertaa auringossa. Mut vietiin nudistirannalle, pidettiin paljubileet ghetoimmalla alueella missä olen vieraillut ja päivittäin odotettiin malttamattomana happy hourin alkua.  Ensimmäistä kertaa reissun aikana vaihdoin hostellia turvattoman olon takia kun huonetoverilta varastettiin rahat lukitusta lokerosta ja paikalliset päivitteli alueen huumekartellia. Kodittomia Kaliforniassa on enemmän kuin sielu olisi sietänyt, mutta näinpä jokusen kerran niiden puhaltelevan saippuakuplia puistossa. Ei se elämä nii vakavaa oo.



Kaks viikkoa ei ole läheskään riittävä aika Kalifornialle, paljon jäi näkemättä mutta pääseehän sinne aina takasin.

Torstain ja perjantain aikana matkustin kymmenen tuhatta kilometriä ja palasin kotiin todistamaan juhannuksen yötöntä yötä. Olo on tyhjä ja elämä levällään. 





perjantai 7. kesäkuuta 2013

Hiuksissa hiekkaa


Kun käänsin kameran linssin täyteenahdetusta ja pitkälle tuotteistetusta Waikikista pohjoisrannikon             pikkukylään, alkoi mun Hawaiji näyttää tältä:










Kaupan parkkipaikalla juoksee kanoja, surffilaudat kulkee rannalle polkupyörään asennetussa telineessä, keittiössä on liskoja ja kaikki on vähän ruosteessa. Mikään ei oo just vaan vähän sinne päin. Täällä kuitenkin hymyilyttää eikä kukaan ihmettele miksen oo bilettämässä tai skydivettämässä joka ilta ja saan ihan rauhassa vaeltaa rantaviivaa niin pitkään kun huvittaa. Näin kilpikonnia aamupalastamassa sekä valtavan hylkeen joka oli rantautunut hiekalle päivää paistattelemaan.

Koskemattomia paratiisirantoja ja bungaloveja hakevan täytyy järjestää itsensä jollekin toiselle saarelle kuin Ohaulle, eikä mun matkabudjetti siihen valitettavasti yletä. Onhan noita, paratiiseja muuallakin.



Ainiin, viime viikolla järjestetty Honolulu Pride oli ehkä sympaattisin pikku tapahtuma koskaan - muutama sata ihmistä tältäkin saarelta marssi, ei vaan tanssi, kaikenkirjavan rakkauden puolesta.

Huomenna lennän mantereen puolelle Los Angelesiin jossa odottaa viikonlopun verran lisää sateenkaarilipun alla juhlintaa. San Fransiscoon etenen sitten kun siltä tuntuu, ja tiedättekös muuten, että ens viikolla voin sanoa että ens viikolla palaan kotiin.

torstai 30. toukokuuta 2013

Postikortti sateenkaariosavaltiosta



Nyt on muutama päivä Waikiki Beachilla otettu kiinni sitä rusketusta mikä karisi pois syksyn mittaa Uudessa-Seelannissa. Aika pirtee mesta tuntuu olevan ja kaikki näyttää tuoksuu tuntuu eksponentiaalisesti paremmalta kun meinas jenkkilä jäädä kokematta ollenkaan. Aucklandissa lähtöselvitystä tehdessä huomattiin että meikän passi on hajoamispisteessä, se kaikista tärkein sivu repsattaa 2/3 irtonaisena. Sanoivat ettei Uuteen-Seelantiin olis tämmösellä passilla asiaa ollenkaan, onnea vaan USA:an mennessä. Kymmenen tunnin lento Honoluluun oli aikamoista jännäkakan pidättelemistä kun mielessä pyöri kaikki mahdolliset kauhuskenariot tuntien kuulusteluista satojen dollarien lahjuksien maksuun. Rahaa uusiin lentoihin tietenkään tässä vaiheessa reissua ei oo, henkisesti valmistauduin elämään lentokentillä loppureissun ajan jatkolentoja odotellen. Tullimies kuitenkin päästi tilanteesta kohauttamalla olkiaan ja toivotti rentouttavaa lomaa hymyillen. Passaa Hawaijin mentaliteettiin - kuka vois turhista ressailla paikassa jossa auton rekkareissakin on sateenkaaria!

Kuumotuksista selvittyäni tajusin että mun täytyy olla maailman onnekkain tyttö - oon saarella jonne pääsystä oon haaveillut siitä saakka kun pentuna sain lahjaksi Hula-hula-Barbien jolla oli hiukset Hawaijin!

maanantai 27. toukokuuta 2013

On viimeinen päivä Uudessa-Seelannissa




On viimeinen kokonainen päivä Uudessa-Seelannissa. Kirjaston netillä viimeistelen asioita maan jättämistä ja uuden vastaanottamista varten. Viimeiset kaksi viikkoa täällä on olleet aivan timanttisen upeat. Lähdin viime viikolla Wellingtonista, jossa jouduin hyvästelemään liudan ihmisiä, tietäen kuitenkin että usean kohdalla hyvästit ei ole viimeiset. Mantereella x ja vuonna xxxx on sovittuna jo hyvä määrä tapaamisia.

Ideaali olisi ollut tilanne, jossa voisin astua lentokoneeseen suoraan Wellingtonissa, mutta Aucklandiin kävi kuitenkin käsky. Liftattiin puolikkaan maan halki toverin kanssa, pysähdyttiin Taupossa pariksi päivää makaamaan kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Matka ei taittunut ihan niin pehmoisesti kuin edellisillä peukalokyydeillä, tällä kertaa kohdattiin mm. rattijuoppo jonka poliisi keräsi talteen sata metriä sen jälkeen kun sanottiin että jätähän meidät nyt vaan tähän. Loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin perille yhtenä kappaleena ja suunnitelmat viimeiselle päivälle onkin vain yrittää pysyä piilossa ajatukselta että Uusi-Seelanti on viimein jätettävä.

Tavallaan miellän tilanteen kotimatkan alkamisena, vaikka tosiasiassahan maailmanympärysmatkani kohteista vasta 2/4 on plakkarissa. Edessä on lähes kuukaudenpäivät reissaamista, ensin Hawaijilla (jonne lähden huomenna ja saavun tänään, aikamatkailua!) ja sen jälkeen pyörähdän Kalifornian auringon alla.

Kun ilmassa on lähdön tuntua, olen huomannut pyöritteleväni mielessä samoja kysymyksiä kuin panikoidessani Suomesta lähtöä; entä jos en tykkääkkään paikasta jonne olen menossa? Mitä jos ihmiset jotka nyt jätän taakseni, unohtuu? Entä jos en sopeudu kulttuuriin ja kielikin tuntuu väärältä? Kuinka reagoin ikävään joka väistämättä jossain kohtaa iskee? Tosiasiahan on, että seitsemän kuukautta olen elänyt maailman toisella puolella, nyt täältä lähtiessäni loppuu elämä sellaisena kuin sen olen tuntenut.


keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Wellingtonwellingtonwellington





Vähänkö oli into piukassa kun viime perjantaina ravasin taas pääkaupungin kujia. Tuntui hyvältä, tuntui kodilta. Sama hostelli, kaverit ja huone kuin alkuvuodesta. Karmii ajatus ensi viikolla koittavista lopullisista jäähyväisistä.

Kannatti muuten olla polttamatta siltoja takanaan eteläsaarelle lähtiessä - en maksa asumisesta mitään koska olinhan aikojen paras respaneiti ja satunnaisia työvuoroja antanut motellikin on soitellut harvase päivä töihin. Budjettihälyytys peruutettu!

Wellington.


torstai 9. toukokuuta 2013

Talvi toukokuussa

11 päivää eteläsaarella reissaamista takana. Pictonista Queenstowniin länsirannikkoa pitkin bussilla, huomenna lennän Wellingtoniin pariks viikkoa ja sitten alkaakin Uuden-Seelannin osuus tältä reissulta olla paketissa. Kuun lopussa odottaa Hawaijin helteet!

Viime viikon olin yksin, mikä ei tässä vaiheessa reissua ollut ehkä paras liike. Oli paljon aikaa ajatella kuuden viikon päässä odottavaa Suomea, kohtasin oikean koti-ikävän ensimmäistä kertaa uuvuttavana ja raskaana. Täällä alkaa olemaan syksyn ja talven sekoitusta, lunta on kyliä ympäröivillä vuorilla ja ruska on parhaimmillaan. Kaunista on sanomattakin, mutta kylmyys on aika päällekäyvää kun varusteet on kesäkenkien ja farkkutakin tasoa.

Lake Matheson

Sieltä viidakosta lähtiessä suunnitelmana oli vain kiertää paikoissa joissa voin nähdä ihmisiä joiden kanssa on tullut vietettyä aikaa Uudessa-Seelannissa. Jäähyväiskiertue, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Saldo tähän mennessä: Nelsonissa törmäsin tyyppeihin Raglanista. Ne asuu koomisessa pakussa, josta lukitsivat itsensä yksi ilta ulos. Ilman kenkiä, viinipullo oli siunaantunut kuitenkin ulkopuolelle jääväksi. Murtauduttiin autoon, kun alkoi väsyttää tarpeeksi.
Queenstowniin maanantaina saavuttuani olen asunut samassa hostellissa sen jenkkipariskunnan kanssa, jonka seurassa pari kuukautta takaperin samaisessa kaupungissa kävin pyörähtämässä. Nää tyypit on yks parhaimmista löydöistä tän reissun aikana, saatettiinpa yks ilta tehdä yhteinen viiden vuoden suunnitelmakin. Ollaan vähän viineilty ja fiineilty, käytiin yks päivä kiertelees läheisiä seutuja ja koin elämäni ensimmäisen viinitilakierroksen!

Lopuille kolmelle viikolle päiväbudjetti on arviolta seitsemän dollaria, ja kun hostelli maksaa kuitenkin 26 dollaria yöltä, on tullut aika luovuudelle. Vielä en ole keksinyt ratkaisua tähän tilanteeseen, ehdotuksia otetaan vastaan.
Mount Cook


maanantai 29. huhtikuuta 2013

Puska


Oon takas sivistyksen parissa! Viisi viikkoa puskassa meni ihan niinkuin odotinkin. 


Ensimmäisen viikon kohdalla fiilikset mestasta oli että tätä lähemmäs ei varmaan paratiisia pääse, viihdyn saletisti kuusi viikkoa jos en enemmäkin.

Toisella viikolla olin saanut ystäviksi opossumeja sademetsästä, niiden nimet oli Kevin, Pippin ja Will Smith.

Kolmannelta viikolta on päiväkirjamerkintä
"9. Huhtikuuta
Näin unta ruokakaupassa käymisestä." Se siitä mielenterveydestä sitten.



Meikän reitti työpaikalle
Hyvä oli työpaikka, ei siinä mitään. Yhden työkokemuksen sijaan sainkin viisi kun housekeepingistä siirryin keittiöön, respaan, baariin ja tarjoilemaan. Vapaapäivinä käytiin kajakoimassa, maastopyöräilemässä ja patikoimassa, kiipesinpä yhtenä päivänä alueen korkeimmalle vuorelle Mt Stokesillekin.




Sademetsässä asuessa normaalin elämän elementit unohtui äkkiä, josta kieli tänään koettu hämmennys takaisin ihmisten pariin palattua. Autoja! Internet! Ruokakauppoja! Päällystettyjä teitä! Internet!


Seuraavan vuorokauden aion omistaa tavoitteettomalle netissä surffaamiselle ihan jo sen kunniaksi että pystyn.

Ps. Tiesittekö että Uudessa-Seelannissa on Kiwin lisäksi toinenkin lentokyvytön lintu? Mulle tää valkeni vasta puskassa. Se on Weka ja se on aivan uskomattoman typerän oloinen lintu.


torstai 21. maaliskuuta 2013

Katoan kartalta

Moi tyypit, kuulette musta nyt viimeistä kertaa tuleviin neljästä kuuteen viikkoon, koska:

sain työpaikan!!!!!!

Enkä mitään ihan tavallista työpaikkaa, vaan lähden Marlborough soundien uloimpiin osiin paiskimaan nelkyttuntista työviikkoa hotelliin. Ihan täysin varma en ole mihin olen päätäni pistämässä, pelonsekaisin tuntein odotan miten palasina sieltä tullaan takaisin kun lähimpään kylään on puolentoista tunnin vesitaksimatka ja internetyhteys on vain vuorilta kiirinyttä huhua. Luotan kauniiden maisemien kykyyn pitää mielenterveyttä edes entisellä tasollaan.

Minä lataan soittimen täyteen ranskankielistä räppiä ja katoan keskelle merta ja laaksoja, postikorttivirta katkeaa kuukaudeksi. Rauhaa ja rakkautta.

PS. Jos oikeen hätä tulee, saa muhun maililla yhteyden. hanna.j.jarvinen[at]gmail.com

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Thank you, Rosemere


Paikka jossa:


turhanpäiväisimmät tyypit juo sata kaljashottia sadassa minuutissa keskellä päivää koska ehtiihän sitä sitten nukkua darransa pois ennen seuraavan päivän velvollisuuksia,



seinälle on maalattu Bob,



asukkaiden synttäreistä tehdään ikimuistoiset vaikka toisia ei tunnetakaan










ja pidetään huolta että kaikilla on kiva olla kokkaamalla anti-rakkauden illallinen ystävänpäivänä.

Katosin tänäaamuna vähin äänin kolmen kuukauden jälkeen Rosemeresta. Vaikka kesä kaupungissa antoi enemmän kuin uskalsin odottaa, jumiutumisen estämiseksi jätin Wellingtonin. Lauttamatkasin salmen toiselle puolen eteläsaarelle etsimään uusia kavereita, työpaikkaa ja seikkailuja.

Sijaintina tällä hetkellä Nelson, ainakin päivän tai pari.

Ps. Rusketus alkaa hälvetä, on syksy.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Queenstown

Sunnuntaina otti sydämestä katsoa kun toverit Ranska ja USAx2 otti ja lähti Queenstowniin. Päätin, että nää on liian huippuja tyyppejä menetettäväksi ihan vielä, ja seuraavana päivänä matkustin rapiat 1000 kilometriä saadakseni kolme lisäpäivää niiden kanssa.



Kaupunkiin päästyäni ennen kuin edes tiesin missä tulen nukkumaan seuraavat yöt, olin varannut bungy-hypyn ja todennut että Queenstown on aika mahtava paikka. Ainakin kolmasosan halvempi kuin Wellington ilman happy houriakin ja tilukset oli henkeäsalpaavan kauniit. Kuten kunnon kiertolaiset, telttailtiin kaupungin laidalla ja elettiin auringon mukaan.

Tiistaina koko seurue pääsi eroon bungyneitsyydestään kun hypättiin 43 metriä korkealta Kawarau-sillalta. Terveiset vaan isosiskolle ja langolle, samalta sillalta tultiin alas kun te kolme vuotta sitten!
Luulin olevani ihan ok hyppäämisen kanssa, mutta laidalle päästyäni tuntu luonnonvastaselta hypätä selvään kuolemaan, oli nilkoissa köysi tai ei. Epäselväksi jäi hyppäsinkö vai työnnettiinkö mut alas, joka tapauksessa koin nelkytmetrisen vapaapudotuksen ja se riittää kyllä hetkeks aikaa.


Pieni paniikki

Koska matkustin kolmen kokin kanssa, ei reissun aikana tullut nälkä tai jano kertaakaan. Syötiin Uuden-Seelannin virallisesti parhaat hampurilaiset Ferg Burgerissa. Kahdesti. Pienen hampparikojun ympärillä oli aikamoinen kuhina jopa arki-iltana, jonossa ennen meitä oli 30 tilausta. Mesta on kyllä hypetyksensä ansainnut, hampparit oli aivan järjettömän hyviä ja järjettömän kokoisia, ja valtaosa aineksista paikallisesti tuotettuja. Omavaraisuudesta sietää kyllä olla kateellinen Uudelle-Seelannille, ruokakaupasta on vaikea löytää tuotteita jotka ei ole Made in NZ.

Jo ennen reissuun tuloa uhkasin syödä lammasta täällä lampaiden luvatussa maassa. Vikana iltana pistettiin grilli kuumaksi ja meikä söi punasta lihaa ensimmäistä kertaa sitten rippikesän. Kokemus oli kutakuinkin sama bungyn kanssa, koettu on muttei tarvi väkisin enää toista kertaa. Pojat innostu mun lihansyöntikokeiluista ja väitti aamupalapöydässä että on olemassa uusi hedelmä nimeltä baconfruit. Joku joskus kertoi että never trust a French guy joten pekonihedelmät jäi odottamaan vuoroaan.

Kolme päivää riemua ja rakkautta kului nopeasti, ja kuten aina hauskanpidosta rangaistaan. Tili on tyhjänä ja korvatakseni skipatut työvuorot meikä on seuraavien 48 tunnin aikana 30 tuntia töissä. Kuten sisko kirjeessään muistutti; vanhat ihmiset sanoo etteivät kadu asioita joita tekivät vaan jotka jättivät tekemättä - onnelliseksi tekee ajatella että pääsinpähän halaamaan viimeistä kertaa vaikka nyt paranee vain toivoa nuudeleden olevan alennuksessa.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Namaste ja yksityiskohtia elämästä


Reissun aikaan on elintavat ja tottumukset heitellyt volttia ihan urakalla. Tottuttelin jakamaan huoneen keskimäärin viiden ihmisen kanssa ja nukkumaan korvatulpat päässä joka ikinen yö. Opin juomaan olutta ja potkuttelemaan longboardilla (joskus samanaikaisesti). Ranskaakin olen opetellut jokusen fraasin.

Viimeseen pariin viikkoon mahtuu muutama ekan kerran kokemus;

Otin nenäkorun. Naama on säästynyt lävistyksiltä tähän asti vaikka 14-vuotiaana olin kovasti sitä mieltä että mitä enemmän rautaa sen kauniimpi.

Söin simpukoita. Kasvissyöjälle ja ihan normaalille syöjällekin nuo epäilyttävät merenelävät on vaan jotain niin kummallista ettei ennen ole lautaselle päätynyt. Herkullisiahan ne näköjään on, mutta mielikuva säilyy samana. Epäilyttäviä.



Kävin joogatunnilla. Rakastuin nelkytasteisessa huoneessa venymiseen ja kurotteluun niin, että nyt kaduttaa etten koskaan ennen oo saanut raahatua peppuani joogaan.

Vaatteet ei mahdu päälle. Pari kuukautta sitten ostetut farkut on niin piukat ettei hengittämään pääse, liekö sillä oluella mitään tekemistä asian kanssa.. Että namaste vaan.



Olin menossa katsomaan rugby-peliä. Ihan oikeasti tosiaan oltiin menossa, mutta jostain syystä jäätiin hostellille. Note to self: never play drinking games with the Irish.

Eipä näissä ekoissa kerroissa paljoa kerskumisen varaa ole, mutta vajaata 50 tunnin työviikkoa alle minimipalkalla tehdessä ei elämä ole mitään kokemusten ilotulitusta joten iloittava on niistä tyhmimmistäkin asioista. Lähtölaskenta Wellingtonista poistumiseen on muuten alkanut, paluu reppureissaajan elämään odottaa parin-kolmen viikon päässä!

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Sevens, Rosemere, longboard ja muuta olennaista

Näin kolme viikkoa ja yhtä metrin korkuista tsunamia myöhemmin olen hyvinkin elossa ja tyytyväinen olooni. Ihan älyttömiä ei ole ehitinyt tapahtua, Wellington täyttyi helmikuun vaihteessa rugbyfaneista jotka viimeistään sai mut vakuutettua että kiwit on hullua kansaa (beerpongia yhdeksältä aamulla ja paloletkulla suihkuttelua hostellin sisätiloissa näin kaksi esimerkkiä antaakseni). Ja kuten Wellingtonissa on tapana, taas pukeuduttiin naamiaisasuihin; meikä oli kuvista päätellen jossain vaiheessa viikonloppua lego.







































Kesä alkaa viimein olla kohtuullinen tässä tuulisessa kaupungissakin, elämä rytmittyy aika pitkälti sääolosuhteiden mukaan joko hostellipäiväksi tai hostellittomaksi päiväksi. Onni on, että Rosemereen saapuu päivittäin uusia travellereita joiden kanssa voi sadepäivän sattuessa vaihtaa kuulumisia ja kuunnella tarinoita matkojen varrelta. Iltapäivystäjän pestissä olen velvoitettu huolehtimaan mestasta jokusen tunnin päivässä, ja pidempään saman katon alla asuneet on alkaneet kutsua mua siskoksi tai varomattomimmat äidiksi, kun järjestelen ja hoidan kanssa-asukkien ongelmia päivästä toiseen, kokkailen halukkaiden kanssa ja iltaisin vielä tiskaan tiskitkin. Autuaaksi tunnen elämäni siinä vaiheessa kun työvuoron loputtua iltakymmeneltä pääsen tyhjälle rantabulevardille leikkimään longboardillani, aion olla siinä hommassa hyvä ennen maasta poistumista!

Neljä kuukautta on muuten täyttynyt tienpäällä oloa. Yllättävän vähän on tullut pidettyä yhteyttä yhtään kehenkään Suomessa, ja luulen että juurikin se on säästänyt suurimmalta itkupotku-ikävältä. Näinä neljänä kuukautena olen kuitenkin saanut huomata että etäisyyden takaa suremiseen ei ole helppoa ottaa osaa eikä ilojen jakaminen ole ihan niin riemukasta kun asioita ei pääse kertomaan juuri silloin kun peruna on kuumimmillaan. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mun näkökulmasta elämä kotona on paussilla vaikka todellisuudessa siellä tapahtuu peruuttamattomia asioita enemmän kuin osaan kuvitellakaan. Vaikka matkalla olo on parasta mitä tiedän, on se myös yksi itsekkäimmistä asioista joita läheisimmilleen voi tehdä.

Rauhaa ja rakkautta.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Hetkiä

Ulkoilmaelokuva Wellingtonissa


Brittitytön  viimeinen ilta @NZ, tää korkealta hyppiminen alkaa muodostua tavaksi.
Tongariro Crossing  7am
Jeff -nimisen pojan kanssa liftattiin Jeff's -nimisen rekan kyytiin

Sattumanvarainen kohtaaminen reiluun tusinaan juopuneita joulupukkeja, keskellä minä ja herra Israel joka ei muuten ole kokenut lumisadetta kertaakaan elämänsä aikana.


Hetki ennen kiljuntaa