Hiuksissa hiekkaa

Kun käänsin kameran linssin täyteenahdetusta ja pitkälle tuotteistetusta Waikikista pohjoisrannikon             pikkukylään, alkoi mun Hawaiji näyttää tältä:

Kaupan parkkipaikalla juoksee kanoja, surffilaudat kulkee rannalle polkupyörään asennetussa telineessä, keittiössä on liskoja ja kaikki on vähän ruosteessa. Mikään ei oo just vaan vähän sinne päin. Täällä kuitenkin hymyilyttää eikä kukaan ihmettele miksen oo bilettämässä tai skydivettämässä joka ilta ja saan ihan rauhassa vaeltaa rantaviivaa niin pitkään kun huvittaa. Näin kilpikonnia aamupalastamassa sekä valtavan hylkeen joka oli rantautunut hiekalle päivää paistattelemaan.

Koskemattomia paratiisirantoja ja bungaloveja hakevan täytyy järjestää itsensä jollekin toiselle saarelle kuin Ohaulle, eikä mun matkabudjetti siihen valitettavasti yletä. Onhan noita, paratiiseja muuallakin.



Ainiin, viime viikolla järjestetty Honolulu Pride oli ehkä sympaattisin pikku tapahtuma koskaan - muutama sata ihmistä tältäkin saarelta marssi, ei vaan tanssi, kaikenkirjavan rakkauden puolesta.

Huomenna lennän mantereen puolelle Los Angelesiin jossa odottaa viikonlopun verran lisää sateenkaarilipun alla juhlintaa. San Fransiscoon etenen sitten kun siltä tuntuu, ja tiedättekös muuten, että ens viikolla voin sanoa että ens viikolla palaan kotiin.

Postikortti sateenkaariosavaltiosta

Nyt on muutama päivä Waikiki Beachilla otettu kiinni sitä rusketusta mikä karisi pois syksyn mittaa Uudessa-Seelannissa. Aika pirtee mesta tuntuu olevan ja kaikki näyttää tuoksuu tuntuu eksponentiaalisesti paremmalta kun meinas jenkkilä jäädä kokematta ollenkaan. Aucklandissa lähtöselvitystä tehdessä huomattiin että meikän passi on hajoamispisteessä, se kaikista tärkein sivu repsattaa 2/3 irtonaisena. Sanoivat ettei Uuteen-Seelantiin olis tämmösellä passilla asiaa ollenkaan, onnea vaan USA:an mennessä. Kymmenen tunnin lento Honoluluun oli aikamoista jännäkakan pidättelemistä kun mielessä pyöri kaikki mahdolliset kauhuskenariot tuntien kuulusteluista satojen dollarien lahjuksien maksuun. Rahaa uusiin lentoihin tietenkään tässä vaiheessa reissua ei oo, henkisesti valmistauduin elämään lentokentillä loppureissun ajan jatkolentoja odotellen. Tullimies kuitenkin päästi tilanteesta kohauttamalla olkiaan ja toivotti rentouttavaa lomaa hymyillen. Passaa Hawaijin mentaliteettiin - kuka vois turhista ressailla paikassa jossa auton rekkareissakin on sateenkaaria!

Kuumotuksista selvittyäni tajusin että mun täytyy olla maailman onnekkain tyttö - oon saarella jonne pääsystä oon haaveillut siitä saakka kun pentuna sain lahjaksi Hula-hula-Barbien jolla oli hiukset Hawaijin!