Namaste ja yksityiskohtia elämästä

Reissun aikaan on elintavat ja tottumukset heitellyt volttia ihan urakalla. Tottuttelin jakamaan huoneen keskimäärin viiden ihmisen kanssa ja nukkumaan korvatulpat päässä joka ikinen yö. Opin juomaan olutta ja potkuttelemaan longboardilla (joskus samanaikaisesti). Ranskaakin olen opetellut jokusen fraasin.

Viimeseen pariin viikkoon mahtuu muutama ekan kerran kokemus;

Otin nenäkorun. Naama on säästynyt lävistyksiltä tähän asti vaikka 14-vuotiaana olin kovasti sitä mieltä että mitä enemmän rautaa sen kauniimpi.

Söin simpukoita. Kasvissyöjälle ja ihan normaalille syöjällekin nuo epäilyttävät merenelävät on vaan jotain niin kummallista ettei ennen ole lautaselle päätynyt. Herkullisiahan ne näköjään on, mutta mielikuva säilyy samana. Epäilyttäviä.

Kävin joogatunnilla. Rakastuin nelkytasteisessa huoneessa venymiseen ja kurotteluun niin, että nyt kaduttaa etten koskaan ennen oo saanut raahatua peppuani joogaan.

Vaatteet ei mahdu päälle. Pari kuukautta sitten ostetut farkut on niin piukat ettei hengittämään pääse, liekö sillä oluella mitään tekemistä asian kanssa.. Että namaste vaan.

Olin menossa katsomaan rugby-peliä. Ihan oikeasti tosiaan oltiin menossa, mutta jostain syystä jäätiin hostellille. Note to self: never play drinking games with the Irish.

Eipä näissä ekoissa kerroissa paljoa kerskumisen varaa ole, mutta vajaata 50 tunnin työviikkoa alle minimipalkalla tehdessä ei elämä ole mitään kokemusten ilotulitusta joten iloittava on niistä tyhmimmistäkin asioista. Lähtölaskenta Wellingtonista poistumiseen on muuten alkanut, paluu reppureissaajan elämään odottaa parin-kolmen viikon päässä!

Sevens, Rosemere, longboard ja muuta olennaista

Näin kolme viikkoa ja yhtä metrin korkuista tsunamia myöhemmin olen hyvinkin elossa ja tyytyväinen olooni. Ihan älyttömiä ei ole ehitinyt tapahtua, Wellington täyttyi helmikuun vaihteessa rugbyfaneista jotka viimeistään sai mut vakuutettua että kiwit on hullua kansaa (beerpongia yhdeksältä aamulla ja paloletkulla suihkuttelua hostellin sisätiloissa näin kaksi esimerkkiä antaakseni). Ja kuten Wellingtonissa on tapana, taas pukeuduttiin naamiaisasuihin; meikä oli kuvista päätellen jossain vaiheessa viikonloppua lego.

Kesä alkaa viimein olla kohtuullinen tässä tuulisessa kaupungissakin, elämä rytmittyy aika pitkälti sääolosuhteiden mukaan joko hostellipäiväksi tai hostellittomaksi päiväksi. Onni on, että Rosemereen saapuu päivittäin uusia travellereita joiden kanssa voi sadepäivän sattuessa vaihtaa kuulumisia ja kuunnella tarinoita matkojen varrelta. Iltapäivystäjän pestissä olen velvoitettu huolehtimaan mestasta jokusen tunnin päivässä, ja pidempään saman katon alla asuneet on alkaneet kutsua mua siskoksi tai varomattomimmat äidiksi, kun järjestelen ja hoidan kanssa-asukkien ongelmia päivästä toiseen, kokkailen halukkaiden kanssa ja iltaisin vielä tiskaan tiskitkin. Autuaaksi tunnen elämäni siinä vaiheessa kun työvuoron loputtua iltakymmeneltä pääsen tyhjälle rantabulevardille leikkimään longboardillani, aion olla siinä hommassa hyvä ennen maasta poistumista!

Neljä kuukautta on muuten täyttynyt tienpäällä oloa. Yllättävän vähän on tullut pidettyä yhteyttä yhtään kehenkään Suomessa, ja luulen että juurikin se on säästänyt suurimmalta itkupotku-ikävältä. Näinä neljänä kuukautena olen kuitenkin saanut huomata että etäisyyden takaa suremiseen ei ole helppoa ottaa osaa eikä ilojen jakaminen ole ihan niin riemukasta kun asioita ei pääse kertomaan juuri silloin kun peruna on kuumimmillaan. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mun näkökulmasta elämä kotona on paussilla vaikka todellisuudessa siellä tapahtuu peruuttamattomia asioita enemmän kuin osaan kuvitellakaan. Vaikka matkalla olo on parasta mitä tiedän, on se myös yksi itsekkäimmistä asioista joita läheisimmilleen voi tehdä.

Rauhaa ja rakkautta.