Näin kolme viikkoa ja yhtä metrin korkuista tsunamia myöhemmin olen hyvinkin elossa ja tyytyväinen olooni. Ihan älyttömiä ei ole ehitinyt tapahtua, Wellington täyttyi helmikuun vaihteessa rugbyfaneista jotka viimeistään sai mut vakuutettua että kiwit on hullua kansaa (beerpongia yhdeksältä aamulla ja paloletkulla suihkuttelua hostellin sisätiloissa näin kaksi esimerkkiä antaakseni). Ja kuten Wellingtonissa on tapana, taas pukeuduttiin naamiaisasuihin; meikä oli kuvista päätellen jossain vaiheessa viikonloppua lego.
Kesä alkaa viimein olla kohtuullinen tässä tuulisessa kaupungissakin, elämä rytmittyy aika pitkälti sääolosuhteiden mukaan joko hostellipäiväksi tai hostellittomaksi päiväksi. Onni on, että Rosemereen saapuu päivittäin uusia travellereita joiden kanssa voi sadepäivän sattuessa vaihtaa kuulumisia ja kuunnella tarinoita matkojen varrelta. Iltapäivystäjän pestissä olen velvoitettu huolehtimaan mestasta jokusen tunnin päivässä, ja pidempään saman katon alla asuneet on alkaneet kutsua mua siskoksi tai varomattomimmat äidiksi, kun järjestelen ja hoidan kanssa-asukkien ongelmia päivästä toiseen, kokkailen halukkaiden kanssa ja iltaisin vielä tiskaan tiskitkin. Autuaaksi tunnen elämäni siinä vaiheessa kun työvuoron loputtua iltakymmeneltä pääsen tyhjälle rantabulevardille leikkimään longboardillani, aion olla siinä hommassa hyvä ennen maasta poistumista!
Neljä kuukautta on muuten täyttynyt tienpäällä oloa. Yllättävän vähän on tullut pidettyä yhteyttä yhtään kehenkään Suomessa, ja luulen että juurikin se on säästänyt suurimmalta itkupotku-ikävältä. Näinä neljänä kuukautena olen kuitenkin saanut huomata että etäisyyden takaa suremiseen ei ole helppoa ottaa osaa eikä ilojen jakaminen ole ihan niin riemukasta kun asioita ei pääse kertomaan juuri silloin kun peruna on kuumimmillaan. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mun näkökulmasta elämä kotona on paussilla vaikka todellisuudessa siellä tapahtuu peruuttamattomia asioita enemmän kuin osaan kuvitellakaan. Vaikka matkalla olo on parasta mitä tiedän, on se myös yksi itsekkäimmistä asioista joita läheisimmilleen voi tehdä.
Rauhaa ja rakkautta.
Älä suotta ajattele asiaa noin. Eihän meidän surut ja murheet olisi olleet yhtään sen pienempiä, vaikka sinä olisit ollut täällä niitä itkemässä. Ritankin tapauksessa minä tunsin eniten vain helpotusta, mutta pahimmat mielipahat tuli siitä kun näki muiden perheenjäsenten surun.
VastaaPoistaOikeastaanhan sinä olet ollut onnekas ja säästynyt pahimmilta kyyneliltä.
Mutta kuumien perunoiden kanssa olet kyllä ihan oikeassa! Monestiko on jääny peruna polttelemaan omia näppejä kun on sattunut jotain tosi hauskaa tai kummallista ja ensimmäisenä tulee mieleen, että "pakko soittaa Hannalle! Eiku ei hitto, ei sittenkään..."
Onnekas omalla tavallaan, täällä on tullut kuitenkin asioita käsiteltyä vain pinnallisella tasolla - voi pian jäädä vain pinnan alle muhimaan ja levähtää käsiin jossain vaiheessa.
VastaaPoistaMeillä pitäis olla semmonen hakulaite jonka piipatessa syöksytään skypeen kuulemaan arjen kommellukset!
Neljä kuukauttako sä vasta oot ollut poissa? Tuntuu ihan vuodelta... Nautihan olostasi ja tuu takaisin sit ku oot valmis <3 T:Kerttu
VastaaPoista