Reissunjälkeinen masennus

No ei vaiteskaa! Luulitte jo. Nii luulin kyl mäkin.

Kotiinpaluu on sujunut hyvin. Alussa tuntui epätodelliselta, ei sen suhteen että oon nyt kotona helvetti sentään, vaan luulin etten oo ikinä missään ollutkaan. Valokuvat, arvet ja siskokin vakuutteli että tosiaan olin kahdeksan ja puoli kuukautta reissussa. 256 päivää poissa Suomesta. 30 eri osoitetta kolmessa eri valtiossa. 

Siat pellossa @ R&V
Tammikuu 2013

Reissuun lähtiessä suunnitelmia oli nolla, ja paniikki sata. Mut hyvähän siitä tuli, just noin. Elämässä yleensäkin luotan siihen että palaset kyllä loksahtelee paikalleen ihan niinkun universumi parhaaksi näkee.

Kun viettää yön yksin sairaalassa, on rahattomana vieraassa maassa ja hyppää vieraan auton kyytiin tavoitteena päästä toiselle puolen maata, voi sitten myöhemmin pulmatilanteessa mietiskellä että on sitä ennenkin selvitty ja vielä suunnilleen hengissä.

Lounastauko jossain Wellingtonin ja Taupon välissä
Toukokuu 2013

Eniten onnellinen oon ihmisistä jotka reissun aikana elämään asteli. Sain valtavan määrän ystäviä, kavereita, ihastuksia ja vihastuksia. Jotkut sai tajuamaan että ihminen on samanlainen ihan joka maailmankolkassa, ja jotkut todisti että olemassa on aivan helvetin hullua porukkaa. Mut se on ihan jees.

Ensimmäinen taival Rosemere-kotiin. Darrassa.
Joulukuu 2012

12 päivää Suomessa on ollut hyviä. Muodostettuani yhteyden uudelleen perheen ja vanhojen ystävien kanssa Keski-Suomessa, muutin takaisin Helsinkiin ettimään töitä. Reissusta olin lähettäny arviolta 50 työhakemusta, ja kaksi päivää kaupunkiin ilmestymisen jälkeen mulla oli töitä! Onni oli myös reilille lähtenyt kaveri joka tarjosi kämppäänsä hetkeksi lainaan kun enhän mä esim. sänkyä omista, mikä toki on aika oleellinen vaikka kimppakämppään olisin päässyt juhannuksen jälkeen muuttamaan.

@ San Francisco
Kesäkuu 2013

Etukäteen ehdin pelätä, että Suomeen palattuani olo olis kun kalalla joka merestä akvaarioon nakataan. Ahdistais, en tietäis miten päin olla ja kenen kanssa. Tää on kuitenkin ollut yllättävän kivutonta - saattaa olla että koska muuttokuorma Helsinkiin mahtui matkalaukkuun ja rinkkaan, kokemus mahdollisuuksista ja elämän keveydestä ei ole täysin tukahdutettuna. Nään tässä kesässä potentiaalia.

Nyt kiitän ja kumarran, sanon että jos reissuun lähtö epäilyttää niin vakuutan siellä olevan paljon yksinkertaisempiakin ihmisiä jotka pärjää ihan hyvin ja sitten poistun takavasemmalle. Moi.

Ensikosketus Suomeen juhannusyönä, takana 10 000 kilometriä vuorokauden sisällä.
Kesäkuu 2013

Califonia

Olen unohtanut kirjotella postikortteja, anteeksi. Syyt on hyvät: kaksi viikkoa Kaliforniassa ylitti  odotukset, ja no, olen nyt takaisin kotona. Seikka mitä puran joku toinen kerta, nyt mainintaa Losin ja San Franin seikkailuista.

Kalifornia alkoi LA Pridellä. Viikonlopun aikaan mut adoptoitiin useaan sateenkaariperheeseen, olin jatkoilla överirikkaan muijan huvilassa ja join vadelman makuista olutta. Los Angeles on vaihteleva, tasainen, rikas ja köyhä. Ihan jokainen sieltä löytää oman mestansa. Pidin majaa kahdessa paikassa: West Hollywoodissa ja Venice Beachilla. Yhteensä kuusi päivää Losissa viettäneenä en kovin vakuuttunut paikan mentaliteetista ole - miksi kutsua itseään kaupungiksi jos alueiden välillä on tunnin verran pelkkää viisitoistakaistaista moottoritietä.

Viime viikon tiistaina köröteltiin bussilla 8 tuntia pohjoisemmaksi San Franciscoon joka vei sydämen, kielen ja mielen mennessään. Kaunis kaupunki uniikkeine kaupunginosineen jotka julistaa kilpaa kaikenkirjavan rakkauden nimeen. Pyöräiltiin kaksi päivää ristiinsä ja paloin ensimmäistä kertaa auringossa. Mut vietiin nudistirannalle, pidettiin paljubileet ghetoimmalla alueella missä olen vieraillut ja päivittäin odotettiin malttamattomana happy hourin alkua.  Ensimmäistä kertaa reissun aikana vaihdoin hostellia turvattoman olon takia kun huonetoverilta varastettiin rahat lukitusta lokerosta ja paikalliset päivitteli alueen huumekartellia. Kodittomia Kaliforniassa on enemmän kuin sielu olisi sietänyt, mutta näinpä jokusen kerran niiden puhaltelevan saippuakuplia puistossa. Ei se elämä nii vakavaa oo.

 

Kaks viikkoa ei ole läheskään riittävä aika Kalifornialle, paljon jäi näkemättä mutta pääseehän sinne aina takasin.

Torstain ja perjantain aikana matkustin kymmenen tuhatta kilometriä ja palasin kotiin todistamaan juhannuksen yötöntä yötä. Olo on tyhjä ja elämä levällään. 

Hiuksissa hiekkaa

Kun käänsin kameran linssin täyteenahdetusta ja pitkälle tuotteistetusta Waikikista pohjoisrannikon             pikkukylään, alkoi mun Hawaiji näyttää tältä:

Kaupan parkkipaikalla juoksee kanoja, surffilaudat kulkee rannalle polkupyörään asennetussa telineessä, keittiössä on liskoja ja kaikki on vähän ruosteessa. Mikään ei oo just vaan vähän sinne päin. Täällä kuitenkin hymyilyttää eikä kukaan ihmettele miksen oo bilettämässä tai skydivettämässä joka ilta ja saan ihan rauhassa vaeltaa rantaviivaa niin pitkään kun huvittaa. Näin kilpikonnia aamupalastamassa sekä valtavan hylkeen joka oli rantautunut hiekalle päivää paistattelemaan.

Koskemattomia paratiisirantoja ja bungaloveja hakevan täytyy järjestää itsensä jollekin toiselle saarelle kuin Ohaulle, eikä mun matkabudjetti siihen valitettavasti yletä. Onhan noita, paratiiseja muuallakin.



Ainiin, viime viikolla järjestetty Honolulu Pride oli ehkä sympaattisin pikku tapahtuma koskaan - muutama sata ihmistä tältäkin saarelta marssi, ei vaan tanssi, kaikenkirjavan rakkauden puolesta.

Huomenna lennän mantereen puolelle Los Angelesiin jossa odottaa viikonlopun verran lisää sateenkaarilipun alla juhlintaa. San Fransiscoon etenen sitten kun siltä tuntuu, ja tiedättekös muuten, että ens viikolla voin sanoa että ens viikolla palaan kotiin.

Postikortti sateenkaariosavaltiosta

Nyt on muutama päivä Waikiki Beachilla otettu kiinni sitä rusketusta mikä karisi pois syksyn mittaa Uudessa-Seelannissa. Aika pirtee mesta tuntuu olevan ja kaikki näyttää tuoksuu tuntuu eksponentiaalisesti paremmalta kun meinas jenkkilä jäädä kokematta ollenkaan. Aucklandissa lähtöselvitystä tehdessä huomattiin että meikän passi on hajoamispisteessä, se kaikista tärkein sivu repsattaa 2/3 irtonaisena. Sanoivat ettei Uuteen-Seelantiin olis tämmösellä passilla asiaa ollenkaan, onnea vaan USA:an mennessä. Kymmenen tunnin lento Honoluluun oli aikamoista jännäkakan pidättelemistä kun mielessä pyöri kaikki mahdolliset kauhuskenariot tuntien kuulusteluista satojen dollarien lahjuksien maksuun. Rahaa uusiin lentoihin tietenkään tässä vaiheessa reissua ei oo, henkisesti valmistauduin elämään lentokentillä loppureissun ajan jatkolentoja odotellen. Tullimies kuitenkin päästi tilanteesta kohauttamalla olkiaan ja toivotti rentouttavaa lomaa hymyillen. Passaa Hawaijin mentaliteettiin - kuka vois turhista ressailla paikassa jossa auton rekkareissakin on sateenkaaria!

Kuumotuksista selvittyäni tajusin että mun täytyy olla maailman onnekkain tyttö - oon saarella jonne pääsystä oon haaveillut siitä saakka kun pentuna sain lahjaksi Hula-hula-Barbien jolla oli hiukset Hawaijin!

On viimeinen päivä Uudessa-Seelannissa

On viimeinen kokonainen päivä Uudessa-Seelannissa. Kirjaston netillä viimeistelen asioita maan jättämistä ja uuden vastaanottamista varten. Viimeiset kaksi viikkoa täällä on olleet aivan timanttisen upeat. Lähdin viime viikolla Wellingtonista, jossa jouduin hyvästelemään liudan ihmisiä, tietäen kuitenkin että usean kohdalla hyvästit ei ole viimeiset. Mantereella x ja vuonna xxxx on sovittuna jo hyvä määrä tapaamisia.

Ideaali olisi ollut tilanne, jossa voisin astua lentokoneeseen suoraan Wellingtonissa, mutta Aucklandiin kävi kuitenkin käsky. Liftattiin puolikkaan maan halki toverin kanssa, pysähdyttiin Taupossa pariksi päivää makaamaan kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Matka ei taittunut ihan niin pehmoisesti kuin edellisillä peukalokyydeillä, tällä kertaa kohdattiin mm. rattijuoppo jonka poliisi keräsi talteen sata metriä sen jälkeen kun sanottiin että jätähän meidät nyt vaan tähän. Loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin perille yhtenä kappaleena ja suunnitelmat viimeiselle päivälle onkin vain yrittää pysyä piilossa ajatukselta että Uusi-Seelanti on viimein jätettävä.

Tavallaan miellän tilanteen kotimatkan alkamisena, vaikka tosiasiassahan maailmanympärysmatkani kohteista vasta 2/4 on plakkarissa. Edessä on lähes kuukaudenpäivät reissaamista, ensin Hawaijilla (jonne lähden huomenna ja saavun tänään, aikamatkailua!) ja sen jälkeen pyörähdän Kalifornian auringon alla.

Kun ilmassa on lähdön tuntua, olen huomannut pyöritteleväni mielessä samoja kysymyksiä kuin panikoidessani Suomesta lähtöä; entä jos en tykkääkkään paikasta jonne olen menossa? Mitä jos ihmiset jotka nyt jätän taakseni, unohtuu? Entä jos en sopeudu kulttuuriin ja kielikin tuntuu väärältä? Kuinka reagoin ikävään joka väistämättä jossain kohtaa iskee? Tosiasiahan on, että seitsemän kuukautta olen elänyt maailman toisella puolella, nyt täältä lähtiessäni loppuu elämä sellaisena kuin sen olen tuntenut.