Talvi toukokuussa

11 päivää eteläsaarella reissaamista takana. Pictonista Queenstowniin länsirannikkoa pitkin bussilla, huomenna lennän Wellingtoniin pariks viikkoa ja sitten alkaakin Uuden-Seelannin osuus tältä reissulta olla paketissa. Kuun lopussa odottaa Hawaijin helteet!

Viime viikon olin yksin, mikä ei tässä vaiheessa reissua ollut ehkä paras liike. Oli paljon aikaa ajatella kuuden viikon päässä odottavaa Suomea, kohtasin oikean koti-ikävän ensimmäistä kertaa uuvuttavana ja raskaana. Täällä alkaa olemaan syksyn ja talven sekoitusta, lunta on kyliä ympäröivillä vuorilla ja ruska on parhaimmillaan. Kaunista on sanomattakin, mutta kylmyys on aika päällekäyvää kun varusteet on kesäkenkien ja farkkutakin tasoa.

Lake Matheson

Sieltä viidakosta lähtiessä suunnitelmana oli vain kiertää paikoissa joissa voin nähdä ihmisiä joiden kanssa on tullut vietettyä aikaa Uudessa-Seelannissa. Jäähyväiskiertue, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Saldo tähän mennessä: Nelsonissa törmäsin tyyppeihin Raglanista. Ne asuu koomisessa pakussa, josta lukitsivat itsensä yksi ilta ulos. Ilman kenkiä, viinipullo oli siunaantunut kuitenkin ulkopuolelle jääväksi. Murtauduttiin autoon, kun alkoi väsyttää tarpeeksi.
Queenstowniin maanantaina saavuttuani olen asunut samassa hostellissa sen jenkkipariskunnan kanssa, jonka seurassa pari kuukautta takaperin samaisessa kaupungissa kävin pyörähtämässä. Nää tyypit on yks parhaimmista löydöistä tän reissun aikana, saatettiinpa yks ilta tehdä yhteinen viiden vuoden suunnitelmakin. Ollaan vähän viineilty ja fiineilty, käytiin yks päivä kiertelees läheisiä seutuja ja koin elämäni ensimmäisen viinitilakierroksen!

Lopuille kolmelle viikolle päiväbudjetti on arviolta seitsemän dollaria, ja kun hostelli maksaa kuitenkin 26 dollaria yöltä, on tullut aika luovuudelle. Vielä en ole keksinyt ratkaisua tähän tilanteeseen, ehdotuksia otetaan vastaan.

Mount Cook

Puska

Oon takas sivistyksen parissa! Viisi viikkoa puskassa meni ihan niinkuin odotinkin. 

Ensimmäisen viikon kohdalla fiilikset mestasta oli että tätä lähemmäs ei varmaan paratiisia pääse, viihdyn saletisti kuusi viikkoa jos en enemmäkin.

Toisella viikolla olin saanut ystäviksi opossumeja sademetsästä, niiden nimet oli Kevin, Pippin ja Will Smith.

Kolmannelta viikolta on päiväkirjamerkintä
"9. Huhtikuuta
Näin unta ruokakaupassa käymisestä." Se siitä mielenterveydestä sitten.

Meikän reitti työpaikalle

Hyvä oli työpaikka, ei siinä mitään. Yhden työkokemuksen sijaan sainkin viisi kun housekeepingistä siirryin keittiöön, respaan, baariin ja tarjoilemaan. Vapaapäivinä käytiin kajakoimassa, maastopyöräilemässä ja patikoimassa, kiipesinpä yhtenä päivänä alueen korkeimmalle vuorelle Mt Stokesillekin.

Sademetsässä asuessa normaalin elämän elementit unohtui äkkiä, josta kieli tänään koettu hämmennys takaisin ihmisten pariin palattua. Autoja! Internet! Ruokakauppoja! Päällystettyjä teitä! Internet!

Seuraavan vuorokauden aion omistaa tavoitteettomalle netissä surffaamiselle ihan jo sen kunniaksi että pystyn.

Ps. Tiesittekö että Uudessa-Seelannissa on Kiwin lisäksi toinenkin lentokyvytön lintu? Mulle tää valkeni vasta puskassa. Se on Weka ja se on aivan uskomattoman typerän oloinen lintu.

Katoan kartalta

Moi tyypit, kuulette musta nyt viimeistä kertaa tuleviin neljästä kuuteen viikkoon, koska:

sain työpaikan!!!!!!

Enkä mitään ihan tavallista työpaikkaa, vaan lähden Marlborough soundien uloimpiin osiin paiskimaan nelkyttuntista työviikkoa hotelliin. Ihan täysin varma en ole mihin olen päätäni pistämässä, pelonsekaisin tuntein odotan miten palasina sieltä tullaan takaisin kun lähimpään kylään on puolentoista tunnin vesitaksimatka ja internetyhteys on vain vuorilta kiirinyttä huhua. Luotan kauniiden maisemien kykyyn pitää mielenterveyttä edes entisellä tasollaan.

Minä lataan soittimen täyteen ranskankielistä räppiä ja katoan keskelle merta ja laaksoja, postikorttivirta katkeaa kuukaudeksi. Rauhaa ja rakkautta.

PS. Jos oikeen hätä tulee, saa muhun maililla yhteyden. hanna.j.jarvinen[at]gmail.com

Thank you, Rosemere

Paikka jossa:

turhanpäiväisimmät tyypit juo sata kaljashottia sadassa minuutissa keskellä päivää koska ehtiihän sitä sitten nukkua darransa pois ennen seuraavan päivän velvollisuuksia,

seinälle on maalattu Bob,

asukkaiden synttäreistä tehdään ikimuistoiset vaikka toisia ei tunnetakaan

ja pidetään huolta että kaikilla on kiva olla kokkaamalla anti-rakkauden illallinen ystävänpäivänä.

Katosin tänäaamuna vähin äänin kolmen kuukauden jälkeen Rosemeresta. Vaikka kesä kaupungissa antoi enemmän kuin uskalsin odottaa, jumiutumisen estämiseksi jätin Wellingtonin. Lauttamatkasin salmen toiselle puolen eteläsaarelle etsimään uusia kavereita, työpaikkaa ja seikkailuja.

Sijaintina tällä hetkellä Nelson, ainakin päivän tai pari.

Ps. Rusketus alkaa hälvetä, on syksy.

Queenstown

Sunnuntaina otti sydämestä katsoa kun toverit Ranska ja USAx2 otti ja lähti Queenstowniin. Päätin, että nää on liian huippuja tyyppejä menetettäväksi ihan vielä, ja seuraavana päivänä matkustin rapiat 1000 kilometriä saadakseni kolme lisäpäivää niiden kanssa.

Kaupunkiin päästyäni ennen kuin edes tiesin missä tulen nukkumaan seuraavat yöt, olin varannut bungy-hypyn ja todennut että Queenstown on aika mahtava paikka. Ainakin kolmasosan halvempi kuin Wellington ilman happy houriakin ja tilukset oli henkeäsalpaavan kauniit. Kuten kunnon kiertolaiset, telttailtiin kaupungin laidalla ja elettiin auringon mukaan.

Tiistaina koko seurue pääsi eroon bungyneitsyydestään kun hypättiin 43 metriä korkealta Kawarau-sillalta. Terveiset vaan isosiskolle ja langolle, samalta sillalta tultiin alas kun te kolme vuotta sitten!
Luulin olevani ihan ok hyppäämisen kanssa, mutta laidalle päästyäni tuntu luonnonvastaselta hypätä selvään kuolemaan, oli nilkoissa köysi tai ei. Epäselväksi jäi hyppäsinkö vai työnnettiinkö mut alas, joka tapauksessa koin nelkytmetrisen vapaapudotuksen ja se riittää kyllä hetkeks aikaa.

Pieni paniikki

Koska matkustin kolmen kokin kanssa, ei reissun aikana tullut nälkä tai jano kertaakaan. Syötiin Uuden-Seelannin virallisesti parhaat hampurilaiset Ferg Burgerissa. Kahdesti. Pienen hampparikojun ympärillä oli aikamoinen kuhina jopa arki-iltana, jonossa ennen meitä oli 30 tilausta. Mesta on kyllä hypetyksensä ansainnut, hampparit oli aivan järjettömän hyviä ja järjettömän kokoisia, ja valtaosa aineksista paikallisesti tuotettuja. Omavaraisuudesta sietää kyllä olla kateellinen Uudelle-Seelannille, ruokakaupasta on vaikea löytää tuotteita jotka ei ole Made in NZ.

Jo ennen reissuun tuloa uhkasin syödä lammasta täällä lampaiden luvatussa maassa. Vikana iltana pistettiin grilli kuumaksi ja meikä söi punasta lihaa ensimmäistä kertaa sitten rippikesän. Kokemus oli kutakuinkin sama bungyn kanssa, koettu on muttei tarvi väkisin enää toista kertaa. Pojat innostu mun lihansyöntikokeiluista ja väitti aamupalapöydässä että on olemassa uusi hedelmä nimeltä baconfruit. Joku joskus kertoi että never trust a French guy joten pekonihedelmät jäi odottamaan vuoroaan.

Kolme päivää riemua ja rakkautta kului nopeasti, ja kuten aina hauskanpidosta rangaistaan. Tili on tyhjänä ja korvatakseni skipatut työvuorot meikä on seuraavien 48 tunnin aikana 30 tuntia töissä. Kuten sisko kirjeessään muistutti; vanhat ihmiset sanoo etteivät kadu asioita joita tekivät vaan jotka jättivät tekemättä - onnelliseksi tekee ajatella että pääsinpähän halaamaan viimeistä kertaa vaikka nyt paranee vain toivoa nuudeleden olevan alennuksessa.