Wellington blues

Festareista toipumiseen meni kokonainen viikko ja sitä seuraavat seitsemän päivää on kulunut tasaisesti Wellingtonissa. Täällä on satanut poikkeuksetta joka päivä ja ihanne kuvitelma talven viettämisestä lämpimässä kaukaisessa maassa alkaa murentua kun olosuhteet on kuin Suomen kesässä konsanaan. Hostellihuoneen parvekkeelta aukenee yleensä näköala Mount Victorialle, mutta viime päivät se on näyttänyt lähinnä tältä:



Onnekseni olen kuitenkin saanut huomata, että Wellingtonissa asumisessa on hyviä puolia maailman parhaan sushin lisäksi. Sijaintinsa ansiosta kaupunki toimii porttina etelä- ja pohjoissaaren välillä, joka tarkoittaa että lähes joka ikinen reissaaja piipahtaa päiväksi pariksi tänne ennen tai jälkeen eteläsaaren. Kahden viikon sisään hostellissa on pitänyt majaansa kymmenkunta reissun aikana hankittua tuttua. Ei paremmasta väliä, kun saa kuulla minkälaisia seikkailuita kukin on sitten viime näkemältä kokenut ja hauska huomata että kuukausienkin jälkeen ihmiset ottaa yhteyttä kun on edes epäilys että ollaan samoilla kulmilla. Joku oli kiinnostunut siellä kotipuolessa että onko reissun aikana tullut paljon uusia kavereita ja onko ihmisiin helppo tutustua. Kolmen kuukauden matkallaolon aikana facebookin kaverilista on kasvanut 80 uudella nimellä, mikä on ehkä jo vähän surkuhupaisaa. Onpahan oppaita useassa kaupungissa ympäri maailmaa seuraavia reissuja silmällä pitäen.

Perjantaista torstaihin mua oli kuitenkin viihdyttämässä pari reissun aikana tärkeimmäksi muodostunutta hahmoa, kavereita ensimmäiseltä Raglanin periodilta. Hollanti-Suomi-Saksa-Itävalta -komppaniasta uupui vain Hollanti joka viipottaa tällä hetkellä jossain Queenstownin kieppeillä. Vajavaisenakin tiimi toimi kuitenkin moitteetta ja taas on saanut nauraa poikain käsittämättömille jutuille. Vein pojat shoppailemaan, kuuntelemaan livemusiikkia kasvitieteelliseen puutarhaan useana iltana viikossa, museoon ja esittelin lempparibaarit. Pari päivää sitten jouduin kuitenkin taas sanomaan hyvästit, kun vietiin partanaamainen Itävalta lentokentälle tämän lähtiessä takaisin kotiin. Ei oltu iloisia.

3/4 Raglan kompania

Lentokentällä (karmiva toi Klonkku, eiks?) piipahtaminen sai tajuamaan että täältä on jossain vaiheessa itsekin lähdettävä. Alkoi ahdistaa.

No joka tapauksessa, meikä on ens viikosta lähtien Rosemere Backpackersin assistant manager! Pari harjotteluvuoroa on nyt alla ja duuni on huippua, lähinnä hengailen hostellilla ja raahaan peppuni respaan kun jollain on jotain asiaa. On sitä hullumpiakin asioita rahan eteen tehty.

Tämän harmaasävytteisen postikortin päätän loppukevennykseen, R&V always on my mind!