On viimeinen kokonainen päivä Uudessa-Seelannissa. Kirjaston netillä viimeistelen asioita maan jättämistä ja uuden vastaanottamista varten. Viimeiset kaksi viikkoa täällä on olleet aivan timanttisen upeat. Lähdin viime viikolla Wellingtonista, jossa jouduin hyvästelemään liudan ihmisiä, tietäen kuitenkin että usean kohdalla hyvästit ei ole viimeiset. Mantereella x ja vuonna xxxx on sovittuna jo hyvä määrä tapaamisia.
Ideaali olisi ollut tilanne, jossa voisin astua lentokoneeseen suoraan Wellingtonissa, mutta Aucklandiin kävi kuitenkin käsky. Liftattiin puolikkaan maan halki toverin kanssa, pysähdyttiin Taupossa pariksi päivää makaamaan kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Matka ei taittunut ihan niin pehmoisesti kuin edellisillä peukalokyydeillä, tällä kertaa kohdattiin mm. rattijuoppo jonka poliisi keräsi talteen sata metriä sen jälkeen kun sanottiin että jätähän meidät nyt vaan tähän. Loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin perille yhtenä kappaleena ja suunnitelmat viimeiselle päivälle onkin vain yrittää pysyä piilossa ajatukselta että Uusi-Seelanti on viimein jätettävä.
Tavallaan miellän tilanteen kotimatkan alkamisena, vaikka tosiasiassahan maailmanympärysmatkani kohteista vasta 2/4 on plakkarissa. Edessä on lähes kuukaudenpäivät reissaamista, ensin Hawaijilla (jonne lähden huomenna ja saavun tänään, aikamatkailua!) ja sen jälkeen pyörähdän Kalifornian auringon alla.
Kun ilmassa on lähdön tuntua, olen huomannut pyöritteleväni mielessä samoja kysymyksiä kuin panikoidessani Suomesta lähtöä; entä jos en tykkääkkään paikasta jonne olen menossa? Mitä jos ihmiset jotka nyt jätän taakseni, unohtuu? Entä jos en sopeudu kulttuuriin ja kielikin tuntuu väärältä? Kuinka reagoin ikävään joka väistämättä jossain kohtaa iskee? Tosiasiahan on, että seitsemän kuukautta olen elänyt maailman toisella puolella, nyt täältä lähtiessäni loppuu elämä sellaisena kuin sen olen tuntenut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti