10AM to Taupo

Vaikka mielenmaisema on ollut viimeiset pari päivää yhtä lämmin ja lempeä kuin ylläolevassa kuvassa, on se tällä hetkellä lähempänä jotain mistä mulla ei ole kuvaa koska silloin olen ollut liian kiireinen olemaan onnellinen. Kadoksissa ollut wanderlust löytyi taas kun kolikkoa heittämällä päätin mikä seuraava siirto tulis olemaan.  Päädyin ostamaan bussilipun Taupoon ja totesin miksi julkisella liikenteellä liikkuminen antaa bussipassille turpiin: ei yhtäkään saksalaista, sain kuunnella maorien tarinoita muinaisista metsästäjistä ja puoleenpäivään mennessä olin vaihtanut yhteystietoja mahdollista työpaikkaa silmällä pitäen.

Kahden jumituspäivän jälkeen olo on taas avoin ja levollinen. Kai sitä täytyy reissussakin olla itselle armollinen ja antaa oikeus mököttää välillä vaikka hukkaan heitettyjä päiviähän nuo on. Korvatakseni tuon muistelin hassuja asioita mitä on viime viikkoina tapahtunut ja mainitsematta jäänyt: sain kavereita liikennevaloissa seisoessa, kävin hot water beachilla jossa kaivettiin rantaan kuoppa ja johon virtaava vesi vie voiton liikaa lämmitetyltä paljultakin, törmäsin suomalaiseen keskellä metsää, hajoitin ainoat mukana olleet pitkälahkeiset housut, opetin suomea saksalaiselle, itävaltalaiselle, italialaiselle, hollantilaiselle ja brittiläiselle valomerkin jälkeen ja kukaan ei muuten osaa sanoa ärrää niinkuin kuuluu vaan kaikki kuulostavat samalta kuin minä 6-vuotiaana r-vikaisena, olen pelannut pingistä ja korttipelejä joissa ei ole mitään järkeä, surffannut ja kruisaillut lonkkarilla, ollut katsomassa bändejä varastohallissa, ainiin enkä tainnut mainita että Coldplay oli spektaakkelimainen. Nyt jaksaa taas hymyillä!

Raglanista eteenpäin

Miksei kukaan kertonut että matkalla joudut sanomaan hyvästit useammin kuin on siedettävää.

Itku tuli pitkästä ilosta.

I'm in paradise

Tavallaan en halua kirjoittaa viimeisestä viikostani, koska en osaa laittaa sanoiksi tätä paikkaa missä olen ollut. Karioi Lodge, Raglan, Länsi-rannikko. Tulin tänne puolivahingossa kun Stray-bussi vei kuumeista tyttöä minne mieli. Jäin sairastamaan pariksi päivää ja viikkoa myöhemmin olen täällä edelleen, onnellisempana kun aikoihin. Majapaikkana toimii sademetsän keskellä oleva lodge jossa on puutarha, kanoja, koiria, sauna, maailman paras VHS-kokoelma ja käyttövesi kerätään sateesta. Täällä on kiiltomatojakin! Puhelimessa ei ole kenttää, mutta puhelinkoppi on nyt koettu ensimmäistä kertaa elämässä. Oikeasti en edes tiedä onko täällä sademetsää, mutta jotain maagista siinä verannalta aukeavassa näkymässä on.

Ollaan 8km Raglanin keskustasta ja kauppaan ajetaan pakulla tai liftaamalla kiwien kyytiin. Päivät kuluu muihin asukkaisiin tutustuen, musiikkia kuunnellen ja vuoroin varjoisaa ja aurinkoista paikkaa etsien. Parhautta on sekä yhteiset illalliset että aikaiset aamut. Elämä täällä on yksinkertaista.

Raglan on kuuleman mukaan maan paras surffimesta, ja uuden tatuoinnin takia en oo saanut mennä veteen. Lauantaina ohitan kuitenkin sen kahden viikon rajapyykin, ja toivottavasti pääsen surffitunnille heti viikonloppuna! En oo koskaan oikein saanu kiksejä surffaus-ajatuksesta, mutta kun ensimmäistä kertaa näin ihmisiä aallokossa olin myyty. Unelmia on hyvä päivittää aika-ajoin, enkä pistäis hanttiin vaikka päivän tavoitteena olisikin täydellisen aallon handlaaminen.

Stray

@Rangitoto

Tänään ostin bussipassin. Vaikka olen aivan sairaan innoissani huomenna alkavasta pohjoissaaren tutkimusmatkasta, on silti vähän luovuttajan fiilis. Mukavuudenhaluisena kuoppasin ajatuksen rämästä mutta omasta autosta jolla reissaisin niin pitkään kuin se jaksaa kantaa, vapaana, itsenäisenä ja ilman päämäärää. Leikittelin jopa ajatuksella että pyöräilisin paikasta toiseen. Rinkka kuitenkin painaa sen verran että lienee parempi jättää tuo kokemus seuraaville reissuille. Lentäminen oli poissuljettu vaihtoehto alusta saakka, kasvihuonetta on lämmitetty jo ihan tarpeeksi lentämällä Suomesta toiselle puolen maailmaa.  Oli pakko valita bussin ja auton väliltä; löin plussat ja miinukset pöytään ja katsoin kumpi  jää voitolle.

Avaintekijöinä tässä kisassa oli raha, mahdollisuudet, tunnelma ja sosisaalisuus. Bussipassia karsastin alun perin siksi, että se on askelta lähempänä pakettimatkailua koska joku on valmiiksi jo päättänyt mitkä paikat ovat näkemisen arvoisia. Se on kuitenkin halvahko ja helppo tapa matkustaa. Lisäksi joka kerta kun hyppää bussiin, on kyydissä parikymmentä potentiaalista ystävää. Nää passit on tosi suosittuja reppureissaajien keskuudessa joten retkeilymieltä ei varmasti näiltä reissuilta puutu.

Autolla roadtrippaamisessa olis kuitenkin se romantisoitu fiilis vapaudesta ja mahdollisuuksista. Todellisuudessa kuitenkin yksinään ajeleminen on siistiä ensimmäiset kaksi tuntia, sitten alkaa puuduttaa. Mahdollisesti päätyisin tilastoihin tyhmänä skandinaavina joka ei hallitse vasemmanpuoleista liikennettä, ja voi luoja sitä stressiä kun maasta lähtiessä autosta pitäisi päästä eroon mahdollisimman vähillä tappioilla. Joten, tehköön tämä minusta kuinka hedonisti-turistin tahansa, hankin bussipassin joka kattaa lähes koko maan. Ei kuitenkaan kaikkea. Passin ulkopuolelle jäävät alueet jääkööt onneni nojaan, ehkä löydän matkakumppanin matkan varrelta jonka kanssa vuokrata auto ja siten myös täyttää ehdan travellerin ominaisuudet. Win-win.

Parhaat pancakesit ikinä! Söin kaksi kerralla. Nyt sattuu.

Reissussa ollessani olen todennut että riemu löytyy odottamattomista paikoista. Odotusten vastaisesti Auckland, joka reilun viikon on kotina toiminut, oli varsin miellyttävä ja aktiivinen kokemus. Jos en olisi kaupunkia kokenut juuri silloin kun sen koin tai käynyt juuri niissä paikoissa kun kävin, olisi mahdollisesti jäänyt nauramatta hostellin lattialla niin pitkään että se tuottaa fyysistä kipua, puhelimessa olisi vähemmän tai ainakin eri ihmisten numeroita eikä baarissa olisi tullut voitettua teepannullista alkoholia. Eiköhän linikka täynnä reissaajia lupaa vähintään yhtä paljon kokemuksia.

@Rangitoto island
Luulin että tulivuorisaarella olis näkynyt sulaa laavaa (what, it could happen!) mutta olihan noi kivetkin ihan siistejä.

On tänään onnen päivä, kun onnellinen oon!

Mieli menee vuoristorataa päiväkirjasta päätellen, mutta tänään on aihetta hymyyn!

Koska ennen reissua ei ollut varaa asentaa dimangia hauikseen Madventuresin tapaan, on sellainen minuun nyt tatuoitu. Tai no, tykkään ajatella että se on kristallikivi, hiomaton timantti. Tykkään siitä paljon. Enkä meinannut ees pyörtyä tai antaa ylen koko prosessin aikana, kuten ennakkoon oletin heh.

Toinen ilon aihe on eilen Art in the dark -tapahtumasta kotimatkalla löytynyt skandinaavinen tarvikekauppa. Suklaata, hernekeittoa (lihallista :( ), näkkileipää, salmiakkia, you name it! Neulan alta vapauduttuani kävin heti hakemassa pienen selviytymispaketin, kuvaan asti selvisi vain osa, saatoin onnesta soikeana jo syödä muutaman patukan.... 

Tiettävästi eteläisen pallonpuoliskon ainoata kaltaistaan putiikkia pitää suomalainen mies. Kolme kuukautta sitten avattu kauppa toimii Karanghape Roadilla, jos joku sattuu kulmilla liikkumaan. Täytyy käydä hakemassa vähän suklaata ennen Aucklandista lähtöä, ihan noin joulua ajatellen.

Kuulostaa hyvältä aamupäivältä, eiks! Muttei siinä vielä kaikki. Tänään on nimittäin hartaasti odotettu Coldplayn keikka!!

Ei muutakun seuraavaan kertaan, hyvää viikonloppua kaiffarit.

Taidetta pimeässä

Melkein iskussa taas

Parin päivän koomaaminen ei ole antanut kovin paljoa tilaa sosialisoitumiselle, mutta korvaavat aktiviteetit ovat olleet sitäkin mielekkäämpiä. Näin toipilaana ei  juuri alkanut lyhytelokuvafestivaali olis voinut parempaan aikaan sattua. Hakeuduin kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan vanhaan elokuvateatteriin jossa sai juoda viiniä ja  jonne oli tiensä löytänyt vain kourallinen ihmisiä. Siellä katseltiin seitsemän hyvin erilaista pätkää rakkaudesta, joista lemppariksi nousi kertomus espanjalaisesta haudankaivajasta.

Kulttuurieroksi huomasin, että täällä ei leffaillan kohokohta ole popparit vaan jäätelö. Tai sitten tapa oli vain ko. teatterin oma. Ihan symppis silti.

Tällä viikolla näin suomalaisia ensimmäistä kertaa sitten Christchurchin. Säikähdin kaupassa kuulemaani suomen kieltä niin paljon, etten yksinkertaisesti kyennyt mennä utelemaan millä asioilla sitä liikutaan tällä puolen maailmaa. Toivon, että ei-niin-huomaamaton tuijotukseni ja selässä ollut Fjällräven ei paljastanut kansallisuuttani.

Pahoittelut turhasta ja sisällöttömästä postauksesta, elämä on alkanut vaan vähän hitaasti viikonlopun tapaturman jälkeen. Kuviakaan en lataa, koska se veisi liikaa sitä 100MB nettiä jonka saan ilmaiseksi päivän aikana kirjastossa käyttää. Naurettava rajoitus.

EDIT: Päivä sai vähän potkua kun kävin varaamassa tatuointiajan

....YLIHUOMISELLE!!!!!!!!!!!

Edit2: Sori äiti ja iskä jos tää oli ensimmäinen kerta kun kuulette että aion ottaa tatuoinnin reissullani.

Ambulansseja ja selkäytimiä

Festariranneke!
I wish.

Perjantai-iltana särki päätä, lauantaina kipu levisi koko kroppaan ja sunnuntaiaamuna olinkin jo sairaalassa. Lauantaina olo huononi nopeasti ja yö meni kuumehoureisena hammasta purren kun koko kehossa oli lihaskramppeja ja tuntui että pää räjähtää, joka teki nukkumisesta mahdotonta. Kun kuudelta aamulla nousin ottamaan lisää lääkettä, enkä voinut muuta kuin itkeä vessan lattialla koska valot ja äänet sattui niin paljon eikä jalat pitäneet kunnolla, sain tarpeekseni. Kompuroin hostellin respaan josta soitettiin ambulanssi ja tilanteen kartoittamisen jälkeen lähdettiin sairaalaan. Siellä heti kättelyssä sain suoneeni antibiootteja ja lisää särkylääkettä. Oireet (kuume, valoherkkyys, päänsärky, niskajäykkyys ja outo ihottuma jaloissa) viittasivat ilmeisesti aivokalvontulehdukseen. Siinä vaiheessa kun lääkärit kävi huoneessa vain hengityssuojaimet naamallaan, alkoi oikeasti pelottaa. Tautitartunnan toteamiseksi tarvittiin monenlaisia testejä ja käsivarressa tunteja ollut neula teki olon vaikeaksi. Luulin kuitenkin selvinneeni vähällä, kunnes lääkäri sanoi että selkäytimestä täytyisi ottaa nestenäyte. Lääke- ja kuumetokkurassa tuli äkkiä äitiä ikävä, kun piti tehdä päätöksiä omaan hoitoon liittyen vieraalla kielellä; kun selkärankaan käydään käsiksi ei toimenpiteet ilmeisesti ole riskittömiä. Ilkeältähän tuo neula tuntui, mutta sen ansiosta saatiin tietää että aivokalvontulehdusta mussa ei ole.

Tunteja myöhemmin pääsin lähtemään sairaalasta diagnoosina ainoastaan influenssa. Kaveri tuli hakemaan mua takas hostellille, tämä on siis ihminen jonka olin tuntenut vasta viikon. Ele paikkasi suunnattomasti sitä koloa jonka sairastaminen vieraassa ympäristössä ilman yhtäkään tuttua naamaa sai aikaan. Oli sairaus influenssa tai ei, pahimmat oireet katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Nyt jäljellä on lievä päänsärky ja selkäkipu (vieläkin tekee pahaa ajatella sitä neulaa). Onni on että tästäkin keissistä selvittiin säikähdyksellä, eikä kyseessä ollut mitään elämää suurempaa vaikka jossain vaiheessa siltä tuntuikin. Saavuin eilen Aucklandiin (11 tuntia bussissa viikonlopun koetuksen jälkeen, nam) ja vaikka ulkona odottaisi aurinko ja tutkimaton kaupunki, on itselle annettava pari päivää parantumiseen.

Oon kerännyt jo aika hyvän sarjan vastoinkäymisiä heti reissun alkuun, ei kuitenkaan kahta ilman kolmatta - enköhän mää loppuviikkoon mennessä oo jotain uutta raportoitavaa kehitellyt!

Helteinen halloween

Keskiviikkoaamuna kaupungilla tuli vastaan zombeja eikä kukaan ollu varoittanut mua. Helle ja halloween sai ihmiset sekaisin kun joka jumalan ikkuna oli koristeltu seiteillä ja lepakoilla ja aikuiset miehet pukeutu gorillahaalareihin. Eihän siinä, hyvät oli bileet! 

Meidän vaatimattoman hostellin aula ja mä olin gentleman! 

Puolisentoista viikkoa on kulunut Wellingtonissa ja täällä on hyvä olla. Hostellin tyyppien kanssa on radatettu, loikoiltu ja katsottu suppean leffakanavan tarjoamia huonoja elokuvia monta kertaa päivästä toiseen. Maanantaina on kuitenkin jatkettava seikkailuja yksistään, kun lähden Aucklandiin. Sain lipun Coldplayn ens viikon keikalle!!

Wellington

Uskomatonta että oon ollut Uudessa-Seelannissa yli kaks viikkoa enkä oo postannut yhden ainutta kuvaa lampaista! Kaikourassa niillä oli lääniä missä laiduntaa:

Pictonista Wellingtoniin lauttamatkalle joutuneet ei ollu ihan yhtä onnekkaita.

Ja koska edelliset päivitykset on ollut kuvallisesti köyhiä, Kaikouran hylkeet sanoo teille vielä moi!