Postikortti sateenkaariosavaltiosta

Nyt on muutama päivä Waikiki Beachilla otettu kiinni sitä rusketusta mikä karisi pois syksyn mittaa Uudessa-Seelannissa. Aika pirtee mesta tuntuu olevan ja kaikki näyttää tuoksuu tuntuu eksponentiaalisesti paremmalta kun meinas jenkkilä jäädä kokematta ollenkaan. Aucklandissa lähtöselvitystä tehdessä huomattiin että meikän passi on hajoamispisteessä, se kaikista tärkein sivu repsattaa 2/3 irtonaisena. Sanoivat ettei Uuteen-Seelantiin olis tämmösellä passilla asiaa ollenkaan, onnea vaan USA:an mennessä. Kymmenen tunnin lento Honoluluun oli aikamoista jännäkakan pidättelemistä kun mielessä pyöri kaikki mahdolliset kauhuskenariot tuntien kuulusteluista satojen dollarien lahjuksien maksuun. Rahaa uusiin lentoihin tietenkään tässä vaiheessa reissua ei oo, henkisesti valmistauduin elämään lentokentillä loppureissun ajan jatkolentoja odotellen. Tullimies kuitenkin päästi tilanteesta kohauttamalla olkiaan ja toivotti rentouttavaa lomaa hymyillen. Passaa Hawaijin mentaliteettiin - kuka vois turhista ressailla paikassa jossa auton rekkareissakin on sateenkaaria!

Kuumotuksista selvittyäni tajusin että mun täytyy olla maailman onnekkain tyttö - oon saarella jonne pääsystä oon haaveillut siitä saakka kun pentuna sain lahjaksi Hula-hula-Barbien jolla oli hiukset Hawaijin!

On viimeinen päivä Uudessa-Seelannissa

On viimeinen kokonainen päivä Uudessa-Seelannissa. Kirjaston netillä viimeistelen asioita maan jättämistä ja uuden vastaanottamista varten. Viimeiset kaksi viikkoa täällä on olleet aivan timanttisen upeat. Lähdin viime viikolla Wellingtonista, jossa jouduin hyvästelemään liudan ihmisiä, tietäen kuitenkin että usean kohdalla hyvästit ei ole viimeiset. Mantereella x ja vuonna xxxx on sovittuna jo hyvä määrä tapaamisia.

Ideaali olisi ollut tilanne, jossa voisin astua lentokoneeseen suoraan Wellingtonissa, mutta Aucklandiin kävi kuitenkin käsky. Liftattiin puolikkaan maan halki toverin kanssa, pysähdyttiin Taupossa pariksi päivää makaamaan kuumissa lähteissä tähtitaivaan alla. Matka ei taittunut ihan niin pehmoisesti kuin edellisillä peukalokyydeillä, tällä kertaa kohdattiin mm. rattijuoppo jonka poliisi keräsi talteen sata metriä sen jälkeen kun sanottiin että jätähän meidät nyt vaan tähän. Loppu hyvin kaikki hyvin, päästiin perille yhtenä kappaleena ja suunnitelmat viimeiselle päivälle onkin vain yrittää pysyä piilossa ajatukselta että Uusi-Seelanti on viimein jätettävä.

Tavallaan miellän tilanteen kotimatkan alkamisena, vaikka tosiasiassahan maailmanympärysmatkani kohteista vasta 2/4 on plakkarissa. Edessä on lähes kuukaudenpäivät reissaamista, ensin Hawaijilla (jonne lähden huomenna ja saavun tänään, aikamatkailua!) ja sen jälkeen pyörähdän Kalifornian auringon alla.

Kun ilmassa on lähdön tuntua, olen huomannut pyöritteleväni mielessä samoja kysymyksiä kuin panikoidessani Suomesta lähtöä; entä jos en tykkääkkään paikasta jonne olen menossa? Mitä jos ihmiset jotka nyt jätän taakseni, unohtuu? Entä jos en sopeudu kulttuuriin ja kielikin tuntuu väärältä? Kuinka reagoin ikävään joka väistämättä jossain kohtaa iskee? Tosiasiahan on, että seitsemän kuukautta olen elänyt maailman toisella puolella, nyt täältä lähtiessäni loppuu elämä sellaisena kuin sen olen tuntenut.

Wellingtonwellingtonwellington

Vähänkö oli into piukassa kun viime perjantaina ravasin taas pääkaupungin kujia. Tuntui hyvältä, tuntui kodilta. Sama hostelli, kaverit ja huone kuin alkuvuodesta. Karmii ajatus ensi viikolla koittavista lopullisista jäähyväisistä.

Kannatti muuten olla polttamatta siltoja takanaan eteläsaarelle lähtiessä - en maksa asumisesta mitään koska olinhan aikojen paras respaneiti ja satunnaisia työvuoroja antanut motellikin on soitellut harvase päivä töihin. Budjettihälyytys peruutettu!

Wellington.

Talvi toukokuussa

11 päivää eteläsaarella reissaamista takana. Pictonista Queenstowniin länsirannikkoa pitkin bussilla, huomenna lennän Wellingtoniin pariks viikkoa ja sitten alkaakin Uuden-Seelannin osuus tältä reissulta olla paketissa. Kuun lopussa odottaa Hawaijin helteet!

Viime viikon olin yksin, mikä ei tässä vaiheessa reissua ollut ehkä paras liike. Oli paljon aikaa ajatella kuuden viikon päässä odottavaa Suomea, kohtasin oikean koti-ikävän ensimmäistä kertaa uuvuttavana ja raskaana. Täällä alkaa olemaan syksyn ja talven sekoitusta, lunta on kyliä ympäröivillä vuorilla ja ruska on parhaimmillaan. Kaunista on sanomattakin, mutta kylmyys on aika päällekäyvää kun varusteet on kesäkenkien ja farkkutakin tasoa.

Lake Matheson

Sieltä viidakosta lähtiessä suunnitelmana oli vain kiertää paikoissa joissa voin nähdä ihmisiä joiden kanssa on tullut vietettyä aikaa Uudessa-Seelannissa. Jäähyväiskiertue, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Saldo tähän mennessä: Nelsonissa törmäsin tyyppeihin Raglanista. Ne asuu koomisessa pakussa, josta lukitsivat itsensä yksi ilta ulos. Ilman kenkiä, viinipullo oli siunaantunut kuitenkin ulkopuolelle jääväksi. Murtauduttiin autoon, kun alkoi väsyttää tarpeeksi.
Queenstowniin maanantaina saavuttuani olen asunut samassa hostellissa sen jenkkipariskunnan kanssa, jonka seurassa pari kuukautta takaperin samaisessa kaupungissa kävin pyörähtämässä. Nää tyypit on yks parhaimmista löydöistä tän reissun aikana, saatettiinpa yks ilta tehdä yhteinen viiden vuoden suunnitelmakin. Ollaan vähän viineilty ja fiineilty, käytiin yks päivä kiertelees läheisiä seutuja ja koin elämäni ensimmäisen viinitilakierroksen!

Lopuille kolmelle viikolle päiväbudjetti on arviolta seitsemän dollaria, ja kun hostelli maksaa kuitenkin 26 dollaria yöltä, on tullut aika luovuudelle. Vielä en ole keksinyt ratkaisua tähän tilanteeseen, ehdotuksia otetaan vastaan.

Mount Cook